sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Syömishäiriön pauloissa

Olen pitänyt tämän aiheen poissa oman blogini puolelta, mutta ehkä nyt aika valottaa kaikille epätietoisille tätä asiaa. Tämä asia ei siis koske itseäni eli minulla ei ole syömishäiriötä vaan eräällä parhaalla ystävälläni on ja hän kyllä kertoo siitä avoimesti omassa blogissaan. Kuitenkin minäkin saan osani arvostelusta sekä huolestä sekä täällä että hänen blogissaan kommenttien muodossa, viimeksi tänään.

Ystäväni on sairastanut anoreksiaa jo pitkään, kauan ennen kuin ollaan edes tunnettu. Tilanne ei ole siis tullut missään vaiheessa itselleni uutena vaan olen tuntenut ystäväni aina tälläisenä kuin hän tällä hetkellä on. Sain arvostelua siitä, että suljen silmäni tältä tilanteelta kokonaan enkä aio nähdä totuutta siitä että ystäväni tekee hidasta kuolemaa. Tottakai minä sen tiedän, mutta tarviiko siitä kokoajan olla jauhamassa? Tekeekö se muka asioista yhtään helpompia tai auttaako se tähän tilanteeseen millään tavalla? Mielestäni ei. Myöskin minua arvosteltiin siitä etten tiedä anoreksiasta ilmeisesti yhtään mitään.

Anoreksia on valtavan vakava sairaus, johon oikeasti kuolee ellei sitä hoida. Ystävänikin tietää tämän, mutta ei koe olevansa itse sairas. Tämäkin tietysti kuuluu taudin kuvaan. Kyllä hän tietää olevansa sairas, muttei tunne sitä ja tässä on erittäin suuri ero ja juuri tästä syystä hän ei halua hakeutua hoitoon tai "tehdä asioille mitään".

Ystäväni kyllä tietää mitä mieltä olen tästä kaikesta ja jos hän oikeasti haluaisi tehdä asioille jotain niin kyllä hän varmasti tekisi. Anoreksiasta voi parantua, mutta se on pitkä prosessi ja siihen ei valitettavasti voi pakottaa ketään. Joskus sairauteen ei vain puututa tai voida puuttua ajoissa. Mielestäni ystävänä en voi syyttää itseäni mikäli tämä päättyy huonosti eikä kukaan mukaan hänelle läheinen ihminen. Kuitenkin olen mielestäni ilmaissut oman näkemykseni asiasta tarpeeksi selkeästi, mutta jatkuva jankkaaminen ei tee asialle hyvää. Se vain pilaisi meidän ystävyyden ja silloin en voisi vaikuttaa asioihin enää pätkän vertaa.

Ymmärrän myös että täysin ulkopuoliset ovat tilanteesta huolissaan, sillä kyllähän tämä näkyy päällepäin. Kuitenkin mielestäni on ulkopuolisena täysin turha tulla kommentoimaan olettamuksia joita pitää täysin totena. Kyllä haluan antaa kaikille mahdollisuuden sanoa mielipiteensä myös minulle asiasta, mutta kyllä minä tunnen ystäväni paremmin kuin todella moni muu tässä maailmassa. Niin uskomatonta kuin se onkin, en halua (eikä pitäisikään) syyttää itseäni tilanteesta enkä halua että kukaan muukaan syyttää itseään. Tottakai tilanne on paha ja se tuntuukin uskomattoman pahalta.

Tämän postauksen ei ole tarkoitus kertoa sitä että jollain tavalla hyväksyisin tilanteen vaan kertoa siitä että oikeasti välitän ystävästäni ja yritän toimia myös hänen haluamallaan tavalla. Hän on sairas ja olen siitä hänelle suorasanaisesti kertonut mitä mieltä olen asiasta. En kaunistele sanojeni kanssa ja hän kyllä ymmärtää sen eikä myöskään loukkaannu minulle siitä tai esimerkiksi tästä että puhun hänen sairaudestaan täällä. Kuitenkin asia koskettaa meitä kaikkia, jotka hänen kanssaan ovat läheisissä tekemisissä. Asiat nyt ovat tällä hetkellä näin ja toivottavasti ne ovat joskus paremmin.

12 kommenttia:

  1. masentuneita itsetuhoisilta VAIKUTTAVIA ihmisiä sijoitetaan usein vastoin tahtoaan osastolle (täysi-ikäisyydestä huolimatta), joten miksei sitten sairaalloisen alipainoista ihmistä, joka kieltää oman todellisen tilansa täysin ja näin ollen on selvästi vaaraksi itselleen?
    käsittämätöntä, että joku edes suostuu palkkaamaan töihin ihmisen, jonka painoindeksi on jotain 13. jokaisen täysijärkisen pitäisi älytä, että osastollehan se kuuluu eikä työpaikalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedän että ihmisiä sijoitetaan pakkohoitoon, mutta omalle ystävälleni en tässä tilanteessa missään nimessä halua moista. Vaikka osastolla olisi tarjolla hoitoa, kuulemani perusteella uskon sen olevan vain haitaksi ystävälleni.

      Ja mitä tuohon palkkaamiseen tulee, usko tai älä mutta työpaikoillakin osataan suhtautua näihin asioihin ennenkaikkea järkevästi ja työt järjestetään kaikille sopivalla tavalla. Tuen myös täysin ystäväni päätöstä olla töissä ja tuenkin häntä töiden kanssa kaikilla mahdollisilla tavoilla.

      Poista
  2. Moikka Cami!

    Mielestäni toimit juuri oikein! Olen itse sairastanut (ja jollain tasolla sairastan edelleen) syömishäiriötä ja itse olen kokenut juuri tavallasi suhtautuvat ystävät kaikkein parhaina tukihenkilöinä, että myös kannustajina.

    Se, että kokoajan paasaisit häiriöstä kokemukseni mukaan, nimenomaan ruokkii sairautta. Sen sijaan, että jatkat elämääsi normaalisti ja näytät myös Miralle sen puolen elämästä, antaa mahdollisuuden myös hänelle nähdä mitä elämä voisi olla.

    Ja kuten itsekin totesit, syömishäiriö on sairaus, josta paraneminen vaatii OMAA tahtoa! Sinä et voi, eikä ole sinun vastuusi tehdä tätä päätöstä Miran puolesta. Uskon, että sinä olet Miran tukena, jos hän jonain päivänä päättää uskaltautua taisteluun, mutta se on hänen tehtävänsä.

    Pahimpina aikoina yksi parhaista ystävästäni sanoi minulle ehkä koko sairausaikaiseni vaikuttavimmat sanat: Hän haluaa viettää kanssani aikaa, tehdä asioita kuten ennenkin. Hän ei suostu kanssani urheilemaan, koska ei halua millään tavalla tukea hidasta tuhoutumistani. Mutta hän haluaa olla kanssani, mutta ei ottaa vastuuta minusta - se minun on tehtävä itse.

    Tuli pitkä ja sekava kommentti, mutta se mitä halusin sanoa on, että mielestäni toimit paremmin kuin oikein!

    Postaan tän kommentin teille molemmille, en siksi että pitäisin omaa näkökulmaani jotenkin "spessuna", mutta siksi, että haluan jakaa tämän ajatuksen molempien lukijoiden kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos erittäin fiksusta kommentistasi. En usko että ystävän hylkääminen tälläisissä tilanteissa auttaisi ketään vaikka välillä eri mieltä asioista ollaankin :)

      Hienoa kuulla että myös sinulla on ollut ystäväsi tukena!

      Poista
  3. Hyvä teksti ja osoittaa että ymmärrät syömishäiriöistä selvästi keskiverto-ihmistä paremmin. Ehdottomasti riittää että olet hänelle vain ystävä, se varmasti tukee häntä kaikista eniten, ei paasaaminen tai hoitoon pakottaminen :) se jääköön sitten muiden tehtäväksi, ei sinun!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi! Mielestäni on parempi yrittää sopeutua tilanteeseen ja oikeasti myös yrittää ymmärtää syitä ja seurauksia, jotka tähän tilanteeseen on johtaneet. Ei tälläistä kenenkään pidä käydä yksin läpi!

      Poista
  4. Fiksusti sanottu. Itsekin Miran blogin lukijana hämmästyn miten avoimesti tullaan aukomaan päätä päätöksestä pysyä töissä ja asua omassa asunnossaan. Saa kertoa olevansa huolissaan, mutta suora arvostelu on ehdottomasti jotain niin tahditonta ja osoittaa vain oman empatiakyvyn puuttumista. Sairaan ihmisen ymmärtämiseen liittyy hyväksyminen hänet sellaisena kuin hän on ja kunnioittaa hänen omaa päätöstään elämästään, pätee myös vakavaan syömishäiriöön.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mielestäni myös "normaali" arki auttaa pysymään elämässä kiinni. Ja täytyyhän ne laskutkin tosiaan maksaa jollain. Ja kuten jo tuolla aiemmin mainitsin, aion tukea Miraa töissäkäymisessä kaikilla tavoin :)

      Poista
  5. hyvä teksti. uskon että monet omatkin ystäväni ajattelevat samalla tavalla. Olen itse jo sairastanut pitkään ja se on totta että jatkuva paasaaminen asioista tekisi vaan huonoa ystävyyssuhteille. Ainoa mikä jää mietityttämään on että minkälaista kuvaa heikkokuntoisen bloginpitäminen antaa nuoremmille. Tai siis että niinkin huonokuntoisena voi käydä töissä, enkä halua että kukaan saisi positiivisia vaikutteita sellaisesta. En tuo tätä esille mitenkään pahalla, koska itsekin pidän blogia ja niinikään "syyllistyn" tähän myös.

    Se on totta mihin kaikkeen ihmeelliseen keho pystyy vaikka on niin aliravittu, olen ihmetellyt sitä itsekin. Ehkä se vaan tottuu :/

    Yritän välillä asettua ystävieni tilanteeseen ja myönnän että heistä tuntuu välillä varmaan tosi pahalta katsoa vierestä ilman että voivat tehdä mitään. Parhaasi teet jo, kun käyttäydyt kuin "normaali" ystävä sillä koen itse ainakin että kun itse sairastaa, ei enää jaksaisi kuunnella kauheasti muiden paasausta. Mutta onhan se ymmärrettävää, ei kukaan halua nähdä läheisen kuihduttavan itsensä pystyyn. Jaksamisia sinulle! :)

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi <3